lauantai 25. lokakuuta 2014

Edellisissä kirjoituksissa on kerrottu jotain C. M. Bellmanin runoilijanlaadusta. Nyt on esitelty laulut, jotka tässä vaiheessa kuuluvat Bellman ja balalaikka -valikoimaan. Vertauksia muuhun kaunokirjallisuuteen on keksitty. Välitavoitteelle voi pitää hautajaiset.

Bellmanin vanhemmat olivat kuolleet 1765. Niihin aikoihin Bellman kirjoitti ritarikuntaparodioitaan, ja hänen runoissaan esiintyi usein kuolema. Tunnetun rappioalkoholistin, kelloseppä Jean Fredmanin kuolema 1767 innosti Bellmanin kirjoittamaan hänelle hautajaisrunon. Fredmania nimitetään Bacchuksen ruumiiksi. ”Lämmitä vertasi” sopii maljapuheeksi. 
Fredmanin laulu n:o 26, viimeinen säkeistö
Niin Fredman kuol pois
On sielu kello
ja ruumis pullo,
kai veljet näin hahmotella vois. – – (torvi)
Tie elämän lie:
me hampaat purraan,
ei surra turhaan,
ja sitten kuolema meidät vie. – –
Seiso siinä, voit reunaan jäädä,
hiljaa anna koneiston käydä,
kaikki harmit viel jäi eloon. – –
Nyt trumpetti soittakoon! – –
Suo sieluun ryhtiä,
verta lämmitä!
  suom. Tuomas Rosberg
Lisätään perään ote Isosta Testamentista, François Villonin runo omasta kuolemastaan. Hän oli kaksi kertaa tullut armahdetuksi vankilasta ja hirsipuusta.
Viimeinen balladi
...
Suurin piirtein sillä tavalla
kuoli, päällään jotain risoja,
pelkkää avohaavaa koko mies.
Iski rakkauden tikari
kipeämmin suurta solkea,
vyöhön ommeltua. Ulvotti,
eikä ollut ihme ollenkaan,
että tahtoi täältä paeta.

Prinssi, jalo haukka, lue,
mitä tekee, kun hän kuolla saa.
Punaviiniä juo hehkuvaa.
Niin hän tahtoi täältä paeta.
  suom. Veijo Meri
Lakastunut trumpetti

perjantai 24. lokakuuta 2014


Carl Michael Bellman kuului koulutettuun köyhälistöön. Nuoruudessa sattunut konkurssi ja runoilijan kutsumus johtivat hänet hälläväliä-viihteen tekijäksi. Fredmanin epistoloissa toistuu innostumisen tai ihastumisen kuvaus. Aiheena saattoi olla yhtä hyvin luonnon tai naisen kauneus kuin nousuhumalakin. Bellman kuvasi viettejä. Bacchuksen apostoli Fredman, joka kannustaa aina toteuttamaan haluja, muuttuu liioittelun avulla huvittavaksi. Esikuvat Bellman oli löytänyt antiikin runoudesta.
Ystävät, jotka tätä luette,
teitä kehotan: ottakaa viiniä,
juokaa kunnolla, kietokaa päähän kukkia,
älkää koskaan jättäkö
lempimättä kauniita tyttöjä.
Kuoleman jälkeen
maa ja tuli kaiken tuhoaa.
  hautaruno, suom. Arto Kivimäki

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Esiin astu, herra Yö,
jo peitä päivän paiste.
Pian iltaruskon lyö
sun tähtiesi loiste,
lauha laine viilentyy.
Pois huolet karkoita,
suo surun tulla toiste.
Veren kuohu hiljentyy.
Fredmanin laulussa n:o 32 on peräti viisitoista säkeistöä. Se on rauhallinen tuutulaulu. Koko laulun esittäminen saa kuulijat varmasti uneen. Teksti viittaa useassa kohdassa mytologiaan ja paimenrunouteen. Välillä kuvaillaan yön laskeutumista metsään, puutarhaan ja vesille. Laulun voi esittää joko meri- tai metsäaiheisena sopivasti säkeistöjä valitsemalla. Luonnon kauneudesta runoilu oli 1700-luvulla muotia. 
Nyt on metsä hiljainen,
saa sulkee silmät pienet.
Pan, viidan veikkonen,
yöpuulle huilus vienet,
kun pääskyt uinahtaa.
Hei, poikki pulina!
Ja pois tuo tömistely, miehet,
salon holviin kuiskatkaa.
  suom. Tuomas Rosberg
Hellässä laulussa huumorin pilkettä on vain metelöivien faunien ja kyklooppien puhuttelussa (yllä). Laulusta tulee mieleen Shakespearen Kesäyön unelma.
Kailokyyt kakskieliset,
Sisiliskot piilohon!
Hiljaa vaskikäärmehet!
Kuningatar levoll' on.
Loukkoon, lukki koivikas,
Verkkojasi kutomaan!
Matkaan, koppakuorias,
Etana ja mato maan!
Satakielen sulosuulla
Soikoon meidän tuuti lulla:
Tuuti, tuuti lulla,
Tuuti, tuuti lulla!
Ei saa huolet,
Noidan nuolet
Valtiaamme liki tulla.
Hyvää yötä, tuuti lulla!
  suom. Paavo Cajander
Bellman ja balalaikka esittää Bellmanin melodisimpia ja koskettavimpia kappaleita. Railakkaat juomalaulut on jätetty sivuosaan. Silti lähes jokaisessa valikoiman kappaleessa on viittauksia juomiseen. Tässä laulussa ei mainita alkoholia. Laulu loppuu minä-muodossa, mutta siitä ei lainkaan tunnista Fredmanin persoonaa. Fredmanin laulut -teoksessa onkin suurempi tyylien kirjo kuin Fredmanin epistoloissa. 
Illan kauneus pysäyttää

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Varjomme yltää haudan pimeyteen. Kulta ja purppura vaihtuvat soraan. Maallinen päättyy tuohon lapioon, Fredman osoittaa Movitzille. Epistolassa n:o 81 Kharon odottaa taas lähtijää, taas ollaan hautajaisissa. Melodia on jankkaava, mutta nousee joka säkeistön lopulla surulliseen huipennukseen.

Kaipaus on laimea sana kuvaamaan tunnetta, kun eloon jääneen on mahdoton saada vastauksia äsken menehtyneeltä. Runouden tehtävä on sanoa asiat, joille ei ole nimiä. Toisessa säkeistössä Bellman kertoo väkevästi, miten kuolema katkaisi yhteydet menehtyneen ja maailman väliltä. 

Kolmannessa säkeistössä hautajaisia kuvaillaan ulkokohtaisesti. Rivien välissä suru näyttäytyy surkeana, miltei tragikoomisena: 
Suurkello moikuu, pieni vain soi.
Kanttori viittailee lehtoon.
Teinien kuoro nyt hoilata voi,
siunaa pimenevän ehtoon.
Ruusun terälehdet maatuvat
ja aidat kirkkomaalla kaatuvat.
Liukkaat on portaat puiset.
Mustana saattona raahautuvat
köyrys kävelevät itkuiset. 
Vaimosi voi nyt levätä tappelemisesta, saa kuulla riidanhaastaja Löfberg, joka nyt nähdään naama pitkänä. Viimeisessä säkeistössä Bellman kertoo vainajan elämästä lyhyesti ja päätyy surkuhupaisaan loppuun. Runo on erittäin tarkkanäköinen. Kuoleman subjektiivinen järkyttävyys vaihtuu säkeistö säkeistöltä yhteiseen suremiseen. Ja ihminen näyttäytyy niin pienenä kuin surressa tuntuu. 
Niin lähti riidasta puolikas pois.
Löfberg, vaimos on hiljaa.
Tuijotat niin kuin et luopua vois.
Hän ei syytä sua, kanaljaa.
Herkkua ol vaimos pullakin,
ja hauskat muistot kai on kullakin.
Pullonsa! Muistitte kai sen?
Kuiva ol suunsa – niin on mullakin.
Täällä suu on kuiva jokaisen!
  suom. Tuomas Rosberg
Kaikkina aikoina runoilijat ovat kirjoittaneet luopumisesta kuoleman edessä. Bellmanin tapaan osa irvaili huonoa elämää viettäneille.
Sinulle Bakkhos
omistaa ryyppyveikko Ksenofon
tyhjän ruukkunsa.
Ota se vastaan suopeasti,
mitään muuta hänellä ei ole.
  Erastothenes Skholastikos, Anthologia Palatina 6, 77, suom. Sampo Vesterinen. 
Hautaan peitelty ja hyvästelty

maanantai 13. lokakuuta 2014

Nään mustan aallon valkopään,
nään kuinka Kharon raataa!
Hän väänti vettä viiksistään,
kun myrsky lauttaa kaataa.
Hän airon iskee aaltoihin,
on auki luukut taivaan,
ja aalto iskee takaisin.
On aika nousta laivaan.
  suom. Tuomas Rosberg 

Fredmanin laulu n:o 5b on hyvästijättö kuolleelle ystävälle. Melodia on juhlavan painokas, hautajaisiin sopiva. Ensimmäisessä säkeistössä väistämättömät voimat kuten myrsky ja kuoleman lautturi tulevat. Jälkimmäinen osoittautuu vahvemmaksi, on aika lähteä. Bellman oli mestari kuvaamaan hetken tunnelmaa. Tässä se on kauhistava. 

Toisessa säkeistössä tarvitaan viiniä ja vahvaa olutta hyvästeihin. Saattajat katselevat ystävän menoa syvyyksiin, ”lähtö lasi kädessä”. Kuvaus pysyy ulkonaisena, saattajien tunteita ei kuvailla. Surullinen ja kauhistava vaihtuvat juhlavaan taitavasti. Bellmanin tyyliin sopii, että nyt ei lauleta antiikin sankarin kohtalosta vaan juomisesta. Laulu päätyi yhtä vääjäämättömästi valikoimaan Bellman ja balalaikka.

Myyttien syntysijoilla

Kharonista kertoo ote Danten Jumalaisesta näytelmästä, Inferno, III laulu.
Ja katso, meitä vastaan venhein sousi
mies vanha, päässään aikakautten lumi,
ja huusi näin: ”Voi teitä, kurjat sielut!

Näe ette enää taivaankantta koskaan:
ma teidät saatan virran tuolle puolen
ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.

Ja sinä siellä, ihminen, mi elät,
pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!”
  suom. Eino Leino

perjantai 10. lokakuuta 2014

Tässä poiketaan Bellman ja balalaikka -ohjelmistosta erääseen toiseen lauluun. Bellman esitti runokaskuja, joita Fredmanin epistoloista löytyy muutama. Tällainen on esimerkiksi epistola n:o 45, jossa Mollberg kertoo harpustaan ja pyrkii osoittamaan, miten kärsi syyttömästi Rostock-krouvissa. Dialogista ote, suomentanut Unto Kupiainen.
... ken löi, kuka huus:
”Mies, tilkitse suus,
Lopeta polska!” Pling plingeli soi.
”Äläkä Puolasta politikoi,
nyt ota oppi!” Pling plingeli soi.

Niin, Maecenas, se kävihän näin!
Tyynesti istuen tuoppiini päin
Puolasta puhuin, juomaani join.
”Monarkki mikään”, haastelin noin
”ei, hemmetti vie,
niin mahtava lie,
ett' estää hän voi,
kun harppuni soi.
Tää käsi kyllä — pling plingeli hoi —
siks kunis kieli vain yksikin soi,
polskansa pelaa” Pling plingeli hoi!
Vihastunut suutari ja muori löivät nyt soittajaa ja soitinta. Harppu on rikki. Halki on suu. Mollbergin suru on viritetty syvästi koomiseksi.

Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä komiikka on saman tapaista pulaan joutumisen taidetta. Jouluiltana veljesten uudessa pirtissä juodaan olutta ja painitaan. Juhani tahtoo tanssia ja käskee yhä uudestaan Eeroa laulamaan. Eero laulaa pilkkalaulun ”Jussi, pussi, Jukolan Jussi! Jussi Jassi, jauhokuono”, josta ote.
”Muistatkos, Maija,
Kun mansikka syötiin
Ja iloleikki lyötiin?
Fralla ralla laa!
Mansikka syötiin
Ja iloleikki lyötiin”.
Fralla ralla laa!
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!

”Älä, sinä Aato-parka
Jussia soimaa;
Sen sinä tiedät että
Jussill’ on voimaa.
Jussi istuu linnass’,
Pukin lapa rinnass’;
Kaikki me olemme
Yhdessä hinnass’”.
Fralla ralla laa!

”Voi minua, hurjaa poikaa,
Miks mä itsein laitoin!
Talo mull’ on kotona,
Ja itse kannan rautoi,
Talo mull’ on kotona,
Ja itse kannan rautoi.”
Illanvietto päättyy pirtin paloon ja lumihankeen. Hyvää Aleksis Kiven päivää.
Hahmotelma Seitsemää veljestä varten. Akseli Gallen-Kallela

torstai 9. lokakuuta 2014

Tuo kaljaa kannulla,
tee lämmin leipävelli,
se helpottaa ja hellii.
Susanna, saat pannun panna kuumenemaan.

Ja vuoteeseen vie
pehmoiset, puhtaat peitot
Silkeillä lepää neito,
vesipalju, kätkyt kohta tarpeeseen lie

Ei ääntäkään, hiljaisuuden halki hiivin
Astrild havisevin siivin
lemmenhengetärtään suojaa
Uupunutta kauneutta hohtavaa
  suom. Liisa Ryömä
Epistolassa n:o 43 Fredman ei yllytä juomiseen, vaan pyytää juotavaa vakavana ja liikuttuneena. Elämä ja synnyttäminen tarvitsevat aineellista ja henkistä huolenpitoa, joita Fredman pyytelee. Tuhat kuolemaa suhisee kauneuden ympärillä. Koskettava melodia sopii tuutulauluun rakkaalle, jonka puolesta pelätään.

Fredmanin pelon ymmärtää. Ennen ammattimaisen kätilötoiminnan ja nykyisen lääketieteen aikaa äiti- ja lapsikuolleisuus olivat suuria. Vielä 1908 Heinolan piirilääkärin alueella kuoli ensimmäisen elinvuoden aikana 12 % syntyneistä. Veikko Laukama 2005

Syntymäpäivä on elämän toiseksi vaarallisin päivä.  
Tuuti lasta tuonelaan,
alle maan makailemaan,
tuonelas’ on tyyni maata,
alla maan uni makea.
Pelko roikkuu taustalla.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Nyt Ullamme juhliin laittautuu,
kun Mollbergin kutsun sai.
On läikkyvä lähde ja kesäkuu
ja kukkiva sunnuntai.
Kuin paimenneidoks nuortuva on,
kun seppelöidyt suortuvat on;
on tuomenkukkaa, apilaa
– ken helmiä kaipaisikaan?
Häävalssina tuttu ”On neitonen kaino, armainen”, epistola n:o 80 täytyy esittää, kun tavoitteena on valikoima Bellmanin melodisimpia lauluja. Mainittu suomenkielinen teksti on P. J. Hannikaisen, mutta Bellman ja balalaikka esittää Liisa Ryömän suomennoksen, jossa Ullaa ei voi pitää kainona. Bellman kirjoitti laulun uransa loppupuolella. Kesäinen maaseutu kuvataan kauneimmillaan. Hahmot ovat täysin kehittyneet, heidän osansa on kirjoitettu lyhyesti ja tarkasti. Ulla haluaa koristautua. Juhlaan lähdetään iloisessa tunnelmassa. Illan isännän Mollbergin juopottelu on itsestään selvää, sen kuvaukseen riittää kaksi riviä. Ainoa draama laulussa on pieni eripura.
On kyllältään Mollberg ryystänyt,
hän tuoliltaan kellahtaa.
Ja nymfimme suuttuu syystä nyt,
hän puistelee helmojaan.
Ei noin saa käydä tyrkkimään,
lyö Ulla pöytään nyrkkiään:
Uus kierros on nyt tuotava
ja luotolla juotava!
  suom. Liisa Ryömä
Eripura unohtuu saman tien. Viimeisessä säkeistössä kuvataan hevosvertauksella seksuaalinen kutsumus. Mutta Ulla ja Mollberg kuorsaavat jo. Kesälaulussa ei murehdita tulevaa laskua tai krapulaa. Juhliminen seppele päässä ja viinin vapauttama erotiikka tuovat mieleen antiikin runot.
Seppelettä sitoessa
löytyi ruusupensaasta Eros.
Siivistä kiinni pitäen
sen maljaan upotin, viinin join.
Nyt se vatsassani
kutittelee siivillään.
  Anakreonteia 6, suom. Sampo Vesterinen
Kesällä parsiin kahlitut saavat riemuita.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Uhhuh, onpas murju kurja,
rikki salvat, ikkunat.
Kukko kiekuu, huutaa hurja,
rummun sarjat kaikuvat.
Ken lyö, ken lyö? Hälytystä
palotorvet raikuvat!
Pihkurat!
Yllätystä
hätäkellot kilkkuvat.

Hepo hirnuu, kärryt keinuu,
pumpun kammet kitisee
Ruisku ryskyy, letku heiluu,
virran vesi litisee.
Järjestykseen palokunta,
miehet muotoon kiireiseen.
Häiritsee
neidon unta.
Pullot pois, nyt rytisee!
Bellmanin lauluissa kansanomaisuus on mauste ja alkoholistin ahdinko naurattaa. Jos runossa on yhteiskunnallinen viesti, se on monarkin ylistystä – Bellman toivoi Kustaa III:lta elantoa perheelleen.

Epistola n:o 34 ei kaunistele. Se on kertomus tulipalosta Tukholmassa. 11 säkeistöä kuvaavat Kolmätargrändin seutua tappeluineen ja ilotaloineen. Kertoja Fredman kuvailee ensin seutua päivitellen sotkua ja sammuneita. Toiseksi Movitzin humalainen naama saa pilkkaa. Äkkiä Fredman ehdottaakin Movitzille, että juodaan ja nuuskataan – antaa palokunnan juosta. Liekkien nuolema Movitz joutuu kuitenkin pakenemaan naurettavasti.

Viimeinen säkeistö vertaa rikasta ja köyhää. Se on Bellmanilla poikkeuksellista. Maallista onnekkuutta nimitetään tuhkaksi ja katinkullaksi. Kotinsa menettänyt Movitz esitetään lopussa sääliä herättävänä.
Onni maallinen on ansa,
kissankultaa, lyijyä.
Köyhyys lähtee kodistansa
kevyt sauva kädessä.
Movitz kulkee krouviin joutuin,
kännin koittaa kerjätä.
Rehtinä
sammuu niinkuin
kuuden pennin kynttilä.
  suom. Tuomas Rosberg
Savuna ilmaan.