keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Nyt Ullamme juhliin laittautuu,
kun Mollbergin kutsun sai.
On läikkyvä lähde ja kesäkuu
ja kukkiva sunnuntai.
Kuin paimenneidoks nuortuva on,
kun seppelöidyt suortuvat on;
on tuomenkukkaa, apilaa
– ken helmiä kaipaisikaan?
Häävalssina tuttu ”On neitonen kaino, armainen”, epistola n:o 80 täytyy esittää, kun tavoitteena on valikoima Bellmanin melodisimpia lauluja. Mainittu suomenkielinen teksti on P. J. Hannikaisen, mutta Bellman ja balalaikka esittää Liisa Ryömän suomennoksen, jossa Ullaa ei voi pitää kainona. Bellman kirjoitti laulun uransa loppupuolella. Kesäinen maaseutu kuvataan kauneimmillaan. Hahmot ovat täysin kehittyneet, heidän osansa on kirjoitettu lyhyesti ja tarkasti. Ulla haluaa koristautua. Juhlaan lähdetään iloisessa tunnelmassa. Illan isännän Mollbergin juopottelu on itsestään selvää, sen kuvaukseen riittää kaksi riviä. Ainoa draama laulussa on pieni eripura.
On kyllältään Mollberg ryystänyt,
hän tuoliltaan kellahtaa.
Ja nymfimme suuttuu syystä nyt,
hän puistelee helmojaan.
Ei noin saa käydä tyrkkimään,
lyö Ulla pöytään nyrkkiään:
Uus kierros on nyt tuotava
ja luotolla juotava!
  suom. Liisa Ryömä
Eripura unohtuu saman tien. Viimeisessä säkeistössä kuvataan hevosvertauksella seksuaalinen kutsumus. Mutta Ulla ja Mollberg kuorsaavat jo. Kesälaulussa ei murehdita tulevaa laskua tai krapulaa. Juhliminen seppele päässä ja viinin vapauttama erotiikka tuovat mieleen antiikin runot.
Seppelettä sitoessa
löytyi ruusupensaasta Eros.
Siivistä kiinni pitäen
sen maljaan upotin, viinin join.
Nyt se vatsassani
kutittelee siivillään.
  Anakreonteia 6, suom. Sampo Vesterinen
Kesällä parsiin kahlitut saavat riemuita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti