Varjomme yltää haudan pimeyteen. Kulta ja purppura vaihtuvat soraan. Maallinen päättyy tuohon lapioon, Fredman osoittaa Movitzille. Epistolassa n:o 81 Kharon odottaa taas lähtijää, taas ollaan hautajaisissa. Melodia on jankkaava, mutta nousee joka säkeistön lopulla surulliseen huipennukseen.

Kaipaus on laimea sana kuvaamaan tunnetta, kun eloon jääneen on mahdoton saada vastauksia äsken menehtyneeltä. Runouden tehtävä on sanoa asiat, joille ei ole nimiä. Toisessa säkeistössä Bellman kertoo väkevästi, miten kuolema katkaisi yhteydet menehtyneen ja maailman väliltä. 

Kolmannessa säkeistössä hautajaisia kuvaillaan ulkokohtaisesti. Rivien välissä suru näyttäytyy surkeana, miltei tragikoomisena: 

Suurkello moikuu, pieni vain soi.
Kanttori viittailee lehtoon.
Teinien kuoro nyt hoilata voi,
siunaa pimenevän ehtoon.
Ruusun terälehdet maatuvat
ja aidat kirkkomaalla kaatuvat.
Liukkaat on portaat puiset.
Mustana saattona raahautuvat
köyrys kävelevät itkuiset. 

Vaimosi voi nyt levätä tappelemisesta, saa kuulla riidanhaastaja Löfberg, joka nyt nähdään naama pitkänä. Viimeisessä säkeistössä Bellman kertoo vainajan elämästä lyhyesti ja päätyy surkuhupaisaan loppuun. Runo on erittäin tarkkanäköinen. Kuoleman subjektiivinen järkyttävyys vaihtuu säkeistö säkeistöltä yhteiseen suremiseen. Ja ihminen näyttäytyy niin pienenä kuin surressa tuntuu. 

Niin lähti riidasta puolikas pois.
Löfberg, vaimos on hiljaa.
Tuijotat niin kuin et luopua vois.
Hän ei syytä sua, kanaljaa.
Herkkua ol vaimos pullakin,
ja hauskat muistot kai on kullakin.
Pullonsa! Muistitte kai sen?
Kuiva ol suunsa – niin on mullakin.
Täällä suu on kuiva jokaisen!
  suom. Tuomas Rosberg

Kaikkina aikoina runoilijat ovat kirjoittaneet luopumisesta kuoleman edessä. Bellmanin tapaan osa irvaili huonoa elämää viettäneille.

Sinulle Bakkhos
omistaa ryyppyveikko Ksenofon
tyhjän ruukkunsa.
Ota se vastaan suopeasti,
mitään muuta hänellä ei ole.
  Erastothenes Skholastikos, Anthologia Palatina 6, 77, suom. Sampo Vesterinen. 

Hautaan peitelty ja hyvästelty