lauantai 6. joulukuuta 2014

Bellmanin runoilijanlaatu olisi aivan erilainen, ellei hän olisi kirjoittanut niin paljon kuolemasta. Miksi iloinen viihdyttäjä ajatteli aina kuolemaa? Vanhempien kuolema ja oma sairaus varmaankin vaikuttivat. Kaupungin juoppojen raju ja lyhyt elämä kiinnitti selvästi Bellmanin mielenkiinnon. Epistolassa n:o 79, jota nimitetään usein Fredmanin testamentiksi, Fredman vannoo kuolevansa, puhe on kuin juoppohullun suusta. Laulun lopussa pimeys voi olla yhtä hyvin sammuminen. Ensimmäisen säkeistön näyt ovat pelottavia. Vertauskuvat kuten katkeava köysi sopivat elämän loppumiseen, lautturi Kharon lähestyy.
Kuolema torveen tuuttaa,
viima ja myrsky voimistuu.
Purjeet ja köydet huutaa,
irtoaa paukahtaen.
Kuu radaltansa muuttaa,
tähtien tuike lannistuu.
Ei enää löydy valuuttaa,
maksuun velkojen.
Liian varhain luokseni ehtii
kyyti, Kharon airoissa rehkii.
Meni puliseva joki,
vesi odota ei toki.
Tiimalasi vajeneva, 
ylevä on aleneva.
Yönmustan ruumislaudan huomaan kelluvan
nyt läpi usvan
ja ulvonnan
ja aaveiden.
  suom. Tuomas Rosberg
Veikko Takala 1968

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti