Ukko on vanha, kello jo lyö.
Päiväni kääntyy laskuun loivaan.
Antakaa lasi, on päivä tai yö!
Tiimalasin kuolema toi vaan.
Menneitä aikoja käy kelloni,
muistoja soi sulle selloni.
Movitz, nyt jään unen hoivaan.

Muisto on kirkas, varhaisin kai:
Äiti toi lämmön vierelleni.
Riemu, jot sängyssä isäni sai
kirvelynä jatkui vain tielleni.
Nukkuivat pois, ja kippis vain hei.
Ääneni katkesi, itku sen vei.
Laula sä Movitz, mun veljeni!
  suom. Tuomas Rosberg

Epistola n:o 27 on Fredmanin itsesääliä tihkuva vuodatus, "jossa ovat hänen viimeiset ajatuksensa". Melodia alkaa juhlavasti, "Gubben är gammal", laulu on edelleen Bellmanin tunnetuimpia. Tietoisuus kuolevaisuudesta ei päästä Fredmania otteestaan.

Jokaisen säkeistön lopussa Movitzille esitetään kehotus. Fredman ei ilmeisesti odota hänen vastaavan tai kieltäytyvän. Vanha tukeutuu ystävään tilityshumalassaan. Viimeisessä säkeistössä Fredman kuvailee itsensä varjoksi Bacchuksen palveluksessa. Isän hengen voi aistia viinin värjäämästä kielestä. Fredman pyytää sekoittamaan tomunsa isien luiden joukkoon.

Bellmanin maallisessa runoudessa varjo viittaa antiikin käsitykseen haudantakaisesta. 

Viettävä varjoinen tie keskellä tummien marja-
kuusien ääneti vie Manalaan läpi mykkien maiden.
Usvan verhoamaa lipuvat alas Styksiä tuoreet
haamut, vainajien kuvat hiljan saatetut hautaan.
Talvisen kalpeuden ovat vallassa rannat;
tuntematon Manalaan vie uusia varjoja matka
Styksin kaupunkiin palatsiin tylyn synkeän Pluton.
On tuhannet ovet sinne, ja ainapa ovat nuo auki
kaupunkiin avaraan. Kuten maan joet voi meri kaikki
ottaa vastaan, niin Manalaan monet mahtuvat henget
eikä se milloinkaan väenpaljouteen ole ahdas.
  Ovidius, Muodonmuutoksia, suom. Alpo Rönty